skip to Main Content
Menu

Painajainen parvekkeella – Julia ilman Romeota

Ulkomailla asuminen ei aina suju muitta mutkitta. Espanjan Esteponassa jo valmiiksi surkeaa päivääni seurasi painajainen parvekkeella.

Entinen kollegani ja hyvä ystäväni John kirjoitteli muutama päivä sitten blogissaan epäonnisesta kotiinpaluusta työpaikan järjestämältä yllätysmatkalta Itävallasta otsikolla My travel nightmare, eli vapaasti käännettynä “matkustuspainajainen”.

Johnin ja muiden ex-työkavereiden kommelluksista on hauska lukea, varsinkin kun ajattelee, että jos muutama asia olisi mennyt toisin parisen kuukautta sitten, olisin hyvinkin saattanut olla itse tuossa porukassa mukana. No, kommellukset kuuluvat elämään – ja erityisesti matkusteluun.

Aika kuitenkin kultaa muistot ja pahimmaltakin painajaiselta tuntuva moka on jonkin ajan kuluttua vain hauska tarina, jota kertoa kavereille ja jälkipolville.

Aloin miettimään tähänastisen elämäni pahinta matkustuspainajaista ja tässä se tulee:

Tarinan ajankohta on joulukuun alku vuonna 2011. Olin jokin aika sitten muuttanut Espanjaan, ja asustelin melko vanhassa kerrostaloyhtiössä lähellä Esteponaa, kutakuinkin keskellä ei mitään. Etsiskelin parhaillaan uutta asuntoa lähempää työpaikkaa, ihmisiä ja elämää, mutta vielä tuohon aikaan olin jumissa tämän rakennuksen neljännessä kerroksessa.

Painajainen parvekkeella - Julia ilman Romeota Espanjan Esteponassa | Live now – dream later -matkablogi

Asunnon etsiminen oli tuottanut minulle päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Oli maanantai-ilta ja olin melko huonolla tuulella, joten päätin mennä parvekkeelle haukkaamaan happea. Chattailin samaan aikaan poikaystäväni Danielin kanssa, joka siis asui Suomessa, vaikka itse olinkin muuttanut Espanjaan. Jätin Danielille chatissa viestin ”käyn vähän partsilla, brb”.

Asuntoni parveke oli makuuhuoneessa ja parvekkeelta avautui näkymä uima-altaalle ja autiolle sisäpihalle. Parvekkeen sivusta kun oikein kurkotti, voi nähdä yhden hiljaisen kadun ja kuulla, mitä talon pääovella tapahtuu. Taloja oli paljon, mutta lähes kaikki asunnot olivat siihen aikaan vuodesta tyhjillään. Ja mikä olennaisinta, parvekkeen ovi oli liukuovi, mikä oli mahdotonta avata ulkoapäin.

Osaat varmaankin arvata, mihin tämä tarina on menossa. Kerron sen kuitenkin loppuun asti.

Yleensä jätin parvekkeen oven raolleen, mutta tällä kertaa kiukunpuuskassani tempaisin oven hiukan normaalia räväkkäämmin kiinni… ”klik”!

Ja siellä sitä oltiin, neljännen kerroksen parvekkeella lukkojen takana, ilman puhelinta, ilman avaimia, keskellä ei mitään. Parveke osoittaa tyhjälle sisäpihalle ja mikä pahinta – viinilasissani oli enää tilkka jäljellä!

Ensin rävähdin nauramaan ja totesin itsekseni, että mitäpä muutakaan tältä päivältä enää olisi voinut odottaa. Parin syvän henkäyksen jälkeen aloin pohtimaan, miten murtautuisin takaisin sisätiloihin. Sain huomata hyvin nopeasti, että mikäli en halua alkaa lasiovea rikkomaan, niin mahdollisuudet olivat aika vähissä. Aloin jo irrottelemaan kaikennäköisiä osia liukuoven ylä- ja alaosasta, mutta eipä niillä osasilla mihinkään ollut vaikutusta.

Huomasin, että naapuriasunnon makuuhuoneessa oli valo, joten yritin huutaa apua, mutta turhaan. Etsiskelin parvekkeeltani irtaimistoa, mitä voisin naapurien parvekkeelle heittää heidän huomionsa kiinnittääkseni. Vaihtoehdot olivat pesuvati ja muoviset parveketuolit. Päätin jättää yrittämättä, sillä olisin tuskin saanut viskottua tavaroita naapurin parvekkeelle asti ja vaikka olisinkin, kuulin olohuoneen television olevan niin kovalla, että eipä sillä mitään vaikutusta olisi ollut.

Paitsi että parvekkeellani olisi ollut yksi pesuvati ja neljä parveketuolia vähemmän.

Yritin myös selvittää, olisiko mitenkään mahdollista laskeutua alas alapuolella olevia parvekkeita hyödyntäen, mutta vilkaisu ylemmälle parvekkeelle riitti ratkaisemaan sen arvoituksen. Kirosin myös sitä, että Suomessa joka ainoan hiukankin korkeammalla olevan ikkunan tai parvekkeen läheisyydessä olisi palotikkaat, mutta ei Espanjassa! Päättelin, etteivät nämä kivitalot mihinkään palaisi kuitenkaan, joten mitäs sitä palotikkailla.

Parin syvän hengenvedon jälkeen jatkoin huutamista. Huusin apua espanjaksi, huusin apua englanniksi ja paljon kirosanoja suomeksi. Arviolta puolen tunnin huutamisen jälkeen tulos oli tämä: yksi pariskunta, joka käveli tuolla hiljaisella kadulla jonne sivuparvekkeelta kurkottamalla sain näköyhteyden, kuunteli ja katseli huutamistani hetken ja jatkoi sitten kävelyä.

Vastapäisestä talosta joku avasi ikkunan, kurkkasi ulos ja sulki sitten ikkunan. Kerrosta ylempänä joku vanha setä tuli ulos parvekkeelle katsomaan. Pyysin apua häneltäkin, mutta herra vain meni takaisin sisälle ja sulki parvekkeen oven perässään. Sisäpuolelta, toisin kuin minä. Loistavaa!

Muuten niin ystävälliset espanjalaiset eivät oikean avun tarpeessa korviaan lotkauttaneet. Mikä oli hyvinkin ikävä todeta paikassa, missä niitä korvia ei montaa paria ollut. Luovutin hetkeksi huutamisen, istuin alas ja yritin ajatella positiivisesti:

1. Onneksi ei ollut paistinpannu liedellä

2. Onneksi olin täysissä pukeissa

3. Onneksi minulla oli se pesuvati parvekkeella siltä varalta, että jos siellä olisi vietettävä koko yö, minulla olisi edes joku astia mihin asiansa tehdä!

Mietiskelin siinä istuskellessani kauankohan seuraavana aamuna menisi ennen kuin pomoni Brad ja työkaverini Gina alkaisivat ihmettelemään, missä olen ja miksi en vastaa puhelimeen, ja lähtisivät tarkistamaan, mikä on vialla. Samalla kuulin avainten kilinää pääovelta.

Aloin kurkottamaan sivuparvekkeelta ja huutamaan suoraa kurkkua. Muutaman kiekaisun jälkeen nuorehko naishenkilö kipitti parvekkeeni alle kysymään, mikä oli hätänä. Loistavalla espanjan kielen taidollani selitin, mitä oli tapahtunut ja pyysin, että tämä nainen voisi mennä naapurini ovelle. Olin ymmärtänyt, että vuokranantajani omistaa myös viereisen asunnon, ja näin ollen asukkaalla olisi vuokraemäntäni puhelinnumero.

”Ei hätää, ole rauhassa”, nainen hihkaisi ja juoksi sisälle. Itsekin siinä pääsin huokaisemaan helpotuksesta ja vihdoinkin uskalsin siemaista viimisetkin tipat viinilasin pohjalta.

Kun seuraava puolisen tuntia oli kulunut, aloin taas luopumaan toivosta. Apua ei kuulunut miltään suunnalta ja olin varma, että tämä kyseinen nainen oli istahtanut television ääreen ja ottanut oman viinilasillisensa kainaloon. Samalla hetkellä kaksi mahakasta setää ilmestyi naapuriparvekkeelle kyselemään ja naureskelemaan, että mitäs olen tänä iltana puuhaillut.

Kerroin tarinani ja herrat lohduttelivat, että apu on tulossa. Ja menivät sitten takaisin sisälle. Joten jälleen kerran istuin parvekkeella yksikseni varmana siitä, että sinetöin kohtaloni sillä hetkellä, kun parvekkeen ovi lukkiutui.

Yhtäkkiä kuulin ääntä parvekkeen alta. Talon siivoojaneitihän se siellä huuteli puhuneensa juuri vuokranantajalleni, joka oli parhaillaan matkalla asunnolle avainten kanssa. Vihdoinkin! Noin 15-20 minuuttia myöhemmin huomasin makuuhuoneen oven avautuvan. Hyppäsin kiitollisena vuokranantajani kaulaan saatuani parvekkeen oven vihdoin ja viimein auki!

Todellakin, vaikka tilanne sillä hetkellä tuntuikin pahimmalta mahdolliselta painajaiselta, enää se on vain hauska tarina, jota kertoa kavereille – ja blogin lukijoille. Ja kuten jokaisella hyvällä tarinalla, tälläkin on oma opetuksensa:

Ole mukava siivoojallesi, sillä koskaan et tiedä, milloin kohtalosi on siivoojan käsissä!

Millainen on sinun matkustuspainajaisesi – ja mikä on sinun tarinasi opetus?

  • Suomeksi
  • In English

Tallenna painajainen parvekkeella Pinterestiin:

Painajainen parvekkeella - Julia ilman Romeota Espanjan Esteponassa | Live now – dream later -matkablogi


Seuraa Live now – dream later -blogia myös somessa:

FACEBOOK | INSTAGRAM | TWITTER | PINTEREST

Saana

Unelmien ja luonnonläheisten elämysten liikuttama toimittaja ja sisällöntuottaja sekä työssä että vapaalla. Kotipaikkana Rauma, leikkikenttänä koko maailma. Parhaat seikkailut syntyvät äkkilähdöillä sen suuremmin suunnittelematta, ja ikimuistoisimmat hetket koetaan kotimaan kamaralla. Elämä on nyt!

Hymy huulilleni tuo – tästä muutama sananen luo! :)

Back To Top
Close search
Search