skip to Main Content
Menu

Mikä minua oikeasti pelottaa

  • Suomeksi
  • In English

Moni enemmän tai vähemmän matkusteleva on jo pitkään pohtinut, onko matkustaminen vielä turvallista. Uskaltaako ulkomaille enää lähteä? Mitä, jos jotain tapahtuu? Mitkä maat ovat turvallisimpia matkustaa?

Tämän viikonlopun jälkeen kysymyksiä on entistä enemmän.

Suomi on ollut uutisotsikoissa ympäri maailmaa yhtenä Euroopan ja koko maailman turvallisimmista maista. Ei kai ollut yllätys, ettei sen illuusion anneta säilyä pitkään.

Mutta kuka tai mikä sen illuusion rikkoikaan?

 

Mikä minua pelottaa oikeasti | Live now – dream later -matkablogi

 

En yleensä kommentoi terroritekoja millään tavalla, sillä en halua lietsoa pelkoa saatika antaa niille sen enempää julkisuutta, mitä ne jo saavat. En vaihda Facebook-profiiliini väliaikaisia lippuja enkä osallistu aihetta koskeviin keskusteluihin saatika väittelyihin.

Enkä tee niin nytkään, sillä minun pelkoni kumpuaa jostakin ihan muualta.

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen perjantai-iltana, vain muutama tunti tapahtumien jälkeen. Tuolloin Turun tapahtumia vielä tutkittu terroritekona. Leima oli kuitenkin jo lyöty. Se lyötiin sekunneissa, eikä sitä tuskin olisi mikään enää muuttanut, vaikka motiiviksi olisi vielä saman illan aikan paljastunut mielenterveysongelma tai mikä tahansa muu syy. Terroristit olivat jo saaneet Turun tapahtumista kunnian.

Jatkoin tekstin tuijottelua koko lauantain. Mietin, haluanko iskeä lusikkaani tähän keskusteluun, vaikka teenkin sen hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Kun uutiset Venäjän Surgutista iskeytyivät tietokoneeni ruudulle, lopetin tekstini tuijottelun. Jäin seuraamaan, mitä Venäjällä oli tapahtunut. Myöhemmin illalla Twitteriin alkoi tulvia uutisia asemiehistä Ranskassa. Hetken jo epäilin maailmanlopun tulleen, ja meinasin deletoida pysyvästi kaiken kirjoittamani.

En kuitenkaan tehnyt niin.

Murhat, aseiden kanssa riehuvata sekopäät, kouluampumiset ja kaoottiset tilanteet eivät ole uusi ilmiö. Ei terrorismikaan. Mutta nyt jokainen tavallisesta, rauhanomaisesta arkipäivän tilanteesta poikkeava mielletään terroriteoksi. Ihmiset pelkäävät. Toiset pelkäävät niin, etteivät uskalla enää matkustaa. Tämän viikonlopun jälkeen jotkut pelkäävät niin, etteivät uskalla astua ulos ovesta. Toivon kuitenkin, ettei tilanne äityisi näin pahaksi.

Suomessa kytee kuitenkin jokin terrorismia suurempi uhka. Ja se uhka minua pelottaa oikeasti enemmän kuin mikään muu.

Se on ihmisten järjettömyys.

 

Mikä minua pelottaa oikeasti | Live now – dream later -matkablogi

 

Kadulla makaa ihminen henkihievereissään. Mitä tekevät kymmenet sivustakatsojat? Seisovat vieressä kännykkäkameroineen kuvaamassa tapahtumia. Se minua pelottaa oikeasti.

Kotikaupungin kaduilla tapahtuu auto-onnettomuus. Mitä tekevät paikalliset asukkaat? Säntäävät kolaripaikalle kännykkäkameroineen ja pahimmassa tapauksessa estävät ensiavun pääsyn paikalle, vaikka ihmishenki saattaa olla sekunneista kiinni. Se minua pelottaa oikeasti.

Turun kauppatorilla riehuu ulkomaalaistaustainen mies puukon kanssa. Mitä tapahtuu sosiaalisessa mediassa ennen kuin mitään varmaa on tullut ulos luotettavista tiedonlähteistä? Ei vain koko Suomi vaan koko maailma tviittaa terrori-iskusta. Videoilla kuultuja huudahduksia analysoidaan liian aikaisin. Kauppakeskus Skanssissa tviitataan yhdeksän ihmisen kuolleen puukoniskuihin. Myös Mylly on huhujen mukaan evakuoitu.

Ja sosiaalinen media uskoo.

Ja koko Suomi on kauhuissaan. Koko maailma on kauhuissaan. Vaikka vain pieni osa järkyttävistä uutisista on oikeasti totta.

Yksikin pieni järkyttävä uutinen on liikaa. Perättömien järkyttävien uutisten ja sen myötä pelon ja sekasorron levittäminen ilman tietoa totuudesta tai edes kahdesti ajattelematta on todiste siitä, että pahantekijät ovat saaneet haluamansa. Huhuja on helppo levittää mutta vaikea kumota.

Facebookin avaaminen perjantai-iltana oksetti. Twitterin seuraaminen #Turku-tägillä osittain oksettaa yhä, vaikka suurin osa viesteistä onkin onneksi ihmismäisiä. Joidenkin suomalaisten käytös somessa on silti järkyttävää. Julkisesti uhkaillaan teoilla, jotka eivät juuri poikkea terroriteoista. Se minua pelottaa oikeasti.

Jos yksi koira puree, tarkoittaako se automaattisesti, että kaikki koirat purevat?

Jos yksi suomalainen mies ajaa humalassa jalankulkijoiden päälle, tarkoittaako se automaattisesti sitä, että kaikki suomalaiset miehet tekevät niin?

Tällainen ajatusmaailma minua pelottaa oikeasti.

Yksikin pieni järkyttävä uutinen on liikaa. Entä ne jokapäiväiset järkyttävät uutiset? Äiti ja lapsi, jotka päivä toisensa jälkeen joutuvat isän ja aviomiehen mukiloitavaksi? Kännykkää näpyttelevän kuskin aiheuttama kuolonkolari? Vakaviin vammoihin johtava baaritappelu? Eivät ne saa maailmanlaajuista huomiota. Ja niiden uhriksi joutuminen on huomattavasti terrorismin uhriksi joutumista todennäköisempää. Ne pelottavat minua oikeasti.

Mitään näistä en toivo kenellekään. En Suomessa enkä missään päin maailmaa.

Ja näidenkin tapahtumien ympärillä älämölöä pitävät sosiaaliselle medialle päänsä tyhjentäneet tampiot, joiden mielestä on tärkeämpää tallentaa kännykän muistikortille video kuin auttaa hädässä olevaa tai levittää perättömiä huhuja ja lietsoa sen myötä entistä enemmän pelkoa ja sekasortoa. Se minua pelottaa oikeasti.

Mikä sen turvallisuuden illuusion todella rikkoikaan? Mitä tapahtui empatialle? Mitä tapahtui järjenkäytölle?

Minua pelottaa oikeasti, että jos jonakin päivänä joudun pahaan onnettomuuteen, sivustakatsojat keskittyvät tapahtuman kuvaamiseen ja somettamiseen sen sijaan, että ojentaisivat auttavan kätensä.

Minua pelottaa oikeasti, että järkevä Suomen kansa jakautuu kahtia sen sijaan, että järkyttävien uutisten synnyttämästä suosta noustaisiin yhdessä. Kuten Niinistö sunnuntai-iltapäivän puheessaan osuvasti sanoi, halu väärinymmärtää on toisinaan suurempi kuin halu ymmärtää.

Mitä tulee Turun tapahtumiin, onneksi klikkiuutisoinnin ja perättömien tviittien keskeltä esiin nousevat myös sankaritarinat, jotka todistavat, ettei maailma ole läpeensä paha paikka. Ohikulkijat, jotka ovat valmiita laittamaan oman henkensä alttiiksi pelastaakseen toisen. Läsnäolijat, jotka tarttuvat puhelimeen soittaakseen apua, eivät videota kuvatakseen. Tviittaajat, jotka kehottavat katkaisemaan perättömyyksiltä siivet ennen kuin on liian myöhäistä.

Ihmiset, jotka muistavat, että järkyttävien uutisten keskellä elävät myös uhrit ja uhrien läheiset, joita on kohdannut käsittämätön suru. Ja jo näitä ihmisiä kunnioittaaksemme kannattaa miettiä kahdesti, miten tapahtumapaikalla ja sosiaalisessa mediassa toimia.

Sillä sitä sinäkin toivoisit, jos järkyttävä tapahtuma jonakin päivänä kohtaisi sinua tai läheisiäsi.

Ja näille ihmisille haluankin osoittaa syvimmät osanottoni surun ja maailmanlaajuisen mediaryöpytyksen keskellä. Jokaisen on saatava surra rauhassa silloin, kun suru koskettaa.

Mitä minä tällä hetkellä toivon on avointa ja asiallista keskustelua pelosta, turvallisuudesta ja tunteista, joita teissä lukijoissa on herännyt. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi erikseen tätä sanoa, mutta sanon kuitenkin: yhtään rasistista, kiihkoilevaa tai muulla tavoin täysin asiatonta kommenttia ei tässä blogissa julkaista. Toivottavasti keskustelun sensuroinnille ei edes tule tarvetta ja ensi viikolla voimme palata taas iloisempiin aiheisiin.

Niitä on nimittäin tulossa.


Mikset seuraisi myös somessa?

FACEBOOK | INSTAGRAM | TWITTER | PINTEREST | BLOGIT.FI

Saana

Unelmien ja luonnonläheisten elämysten liikuttama toimittaja ja sisällöntuottaja sekä työssä että vapaalla. Kotipaikkana Rauma, leikkikenttänä koko maailma. Parhaat seikkailut syntyvät äkkilähdöillä sen suuremmin suunnittelematta, ja ikimuistoisimmat hetket koetaan kotimaan kamaralla. Elämä on nyt!

Hymy huulilleni tuo – tästä muutama sananen luo! :)

Back To Top
Search