Ihan(aa) arkea: televisiokameroiden keskipisteenä
Keskiviikko 28. helmikuuta, 2018.
Tämä kirjoitus alkoi syntyä lempparikahvilassani Wanhan Rauman Kaffebarissa. Istun parhaillaan kahvikuppini kanssa ikkunapöydässä ihmetellen Vanhan Rauman rauhallista aamuliikennettä. Kaksi espanjalaista kameramiestä kuvaa työskentelyäni televisiokameroilla. He ovat täällä tekemässä dokumenttia elämästä kaupungissa ydinvoimalan läheisyydessä, ja olen lupautunut viettämään koko päivän kuvausryhmän kanssa.
En oikein tiedä pitäisikö mun hymyillä vai olla totinen. Tuossa tuo kamera pyörii ympärilläni, ja yritän vain näyttää tosi keskittyneeltä ja näpytellä tekstiä minkä ehdin. Kaikkeen sitä tuleekin lupauduttua ajattelemattomassa mielentilassa. Ulkona on kipakka -21 asteen pakkanen, ja espanjalaiset ovat pakkautuneet täydelliseen talvivarustukseen. Hiukan kylmää suomalaistakin polkea pirteässä talvisäässä Vanhan Rauman katuja. Täällä kahvilassa on onneksi ihanan lämmin.
Katsotaan, mihin tämä päivä meidät vielä kuljettaa. Ainakin avannossa olisi tarkoitus tänään vielä pulahtaa.
Vilkaisen taas ulos ikkunasta Kuninkaankadulle. Kaffebarin ikkunan pielessä kiikkuva kaffepannu heiluu vaimeassa tuulessa. Kahvilaan astuu punaposkisia ihmisiä kuumasta kahvikupillisestaan nauttimaan.
Enkä oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Pääni on ihan tyhjä.
Talvikelit ovat Raumalla nyt parhaimmillaan. Aurinko paistaa, ihmiset hymyilevät vaikka tärisevätkin kylmyydestä. Villapaidassani täällä istuskelen ja näpyttelen tekstiä tyhjälle paperille odotellen neronleimausta. Televisiokamerat kuvaavat selkäni takana enkä oikein tiedä, miten päin tässä olisin. Vain harvoin joku seuraa työskentelyäni olkapääni yli. Erilainen tapa tämäkin on ”tehdä töitä”.
Katselen ikkunasta, kuinka ihmiset kävelevät kaulahuiveihinsa ja pipoihinsa kääriytyneinä Vanhan Rauman katuja. Vanhempi rouva on lähellä liukastua, mutta saa kuin saakin korjattua tasapainoaan. Hetken jo ajattelin, että saisin tästä hyvän syyn ponkaista penkistäni ylös ja juosta pihalle arvon leidiä avittamaan.
Mutta ei. Kuvaussessio vaan jatkuu.
Nyt mun pitää taas keskittyä ja kun saan merkin, mun pitää ottaa jälleen yksi siemaus lähes tyhjästä kahvikupistani, jossa on enää vain tilkkanen jäähtynyttä kahvia jäljellä. Seisooko tuo kameramies tuolilla? En voi katsoa, sillä minun on keskityttävä tämän tekstin näpyttelyyn. Minä en oikeasti tiedä miten päin tässä olisin.
Tällainen paniikkiteksti tästä nyt sitten syntyi.
Kuvaussessio vaan jatkuu. Luulin, että pääsisin jo pyöräilemään raikkaaseen ulkoilmaan, mutta ei. Jotenkin tuntuu hauskalta, että kahvilatyöskentelystäni tulee todennäköisesti näkymään videolla noin 1–2 sekunnin pätkä, jos sitäkään. Silti minua on kuvattu täällä jo ainakin puoli tuntia, ehkä pidempäänkin.
Se saa minut pohtimaan, että tekstien tuottaminen on sittenkin aika vaivatonta työtä. Kirjoitan, editoin, oikoluen, editoin taas. Mutta vain harvoin kirjoitan 20 sivullista tekstiä ja valitsen sieltä vain yhden lauseen lopulliseen tuotokseen.
Ja taas kamera ottaa lähikuvaa.
