skip to Main Content

Ihan(aa) arkea: kun kroppa sanoi poks.

 

Merkintä kalenterissani 29. tammikuuta, 2018:

”Tämän päivän Aamulenkki sai tajuamaan, kuinka ulkona on hyvä olla. Pihalla maailma hymyilee ja olo on aurinkoinen, vaikka taivas olisi tumma ja itkisi. Pihalla olen pirteä ja onnellinen. Väsymys iskee lähes välittömästi, kun tulen takaisin sisään.”

 

Kun kirjoitin arkisten ajatusten prologin muutama viikko sitten, ei tarkoituksena suinkaan ollut, että heti kärkeen niitä tulisi kolme putkeen. Matkajuttujen kirjoittaminen vain on vienyt niin paljon aikaa matkajuttujen kirjoittamiselta, että blogi on ottanut väkisinkin siipeensä.

Kun näpyttelee tarpeeksi monta päivää putkeen yli 15-tuntisia työpäiviä, ei puhti eikä pää riitä enää blogille. Silloin on parempi pitää blogitauko ja jatkaa vasta, kun työtilanne helpottaa.

 

Prologissani kerroin, kuinka olin Sarasvuon Aamulenkki-podcastin lisäksi tilannut verkkokurssina myytävän HIIT-treeniohjelman. Työpäivieni tauot koostuivat treenistä, siitä pidin kiinni, sekä treenin jälkeisestä suihkutauosta. Koska… noh, vaikka treeni kestäisi alle puoli tuntia, on suihku näiden settien jälkeen välttämätön.

Olin parhaimmillaan pahimmillaan yhdeksän päivää sisätiloissa niin, etten käynyt pihalla edes sen vertaa, että olisin postilaatikolla käynyt. Mitä pidempiä työpäiviä teen, sitä karmeampaan asentoon kroppani työpöydän äärellä läsähtää. Röhnötän läppärin päällä kuin mikäkin Quasimodo.

Mutta niin vain vietin päiväni aamukuudesta iltayhdeksään. Tein puhelihaastattelun, näpytin. Tein puhelinhaastattelun, näpytin. Tein HIIT-treenin, näpytin. Kävin suihkussa, näpytin. Ja näpytin. Ja näpytin.

Ja sitten tuli se päivä, kun kroppa sanoi poks.

 

Kun kroppa sanoi poks

 

Ai mitä tapahtui?

Pari päivää sitten keskeytin jälleen kerran eteisessä pauhaavan kissatappelun. Meidän nelivuotias Tipsy-pirulainen on kova haastamaan riitaa 11-vuotiaalle Pertsa-vanhukselle, joka vain tahtoisi kölliä sohvan selkänojalla patterin lämmössä. Kun meteli käy sietämättömäksi eikä Pertsa saa hetken rauhaa, pistän pirulaisen pihalle jäähylle. Niin tein tälläkin kertaa.

Paitsi kun nostin hädin tuskin kolmekiloisen kissan Pertsan kimpusta, olkapäässä vihlaisi ikävästi.

No, ei tässä mitään, ajattelin. Kissa meni ulos ja minä jatkoin töitä. Jossain hassussa asennossa käsivartta jomotti, mutta muuten kaikki oli ihan ok.

 

Sitten tuli yö. Pitkä, tuskainen ja uneton yö, kun jäätävä kipu olkapäässä säteili koko oikeanpuoleiseen kroppaan. Nukkumisesta ei tullut mitään, joten nousin ylös ja raahauduin alakertaan etten herättäisi tuskanhuudoillani koko taloa (siis Danielia ja niitä pirun katteja, jotka kerrankin olivat hiljaa ja nukkuivat).

Tajusin hyvin nopeasti ettei oikea käsi liikkunut mihinkään. Pieninkin liike sattui niin s**tanasti. En saanut puettua tai riisuttua, vähemmän seksikkäistä arkitoimenpiteistä puhumattakaan.

Jouduin tuuppaamaan päivän haastattelut toisten toimittajien harteille ja yritin päästä lääkäriin. No en päässyt. Sain seuraavalle päivälle ajan fysioterapeutille. Otin kourallisen Buranaa (= yhden, en juurikaan popsi pillereitä), mikä sai lepokivun loppumaan edes hetkeksi. Löysin sohvalta tasan yhden asennon, missä pystyin näpyttelemään keskeneräiset artikkelit loppuun. Tosin asento oli kuin mistäkin kauhutarinasta, joten nyt odotan, koska saan jännetupintulehduksen riesakseni.

Selvisin fysioterapeutin puheille, sain lisää lääkkeitä, jumppaohjeita, kylmähoitokäskyn ja ihanat pinkit teipit olkapäähän. Samana iltana sain pahimman työrytäkän päätökseen.

HIIT-treenit olisi nyt vähäksi aikaa taputeltu. Muistin tammikuisen kalenterimerkintäni. Ulkona on hyvä olla.

Mutta mitäs pihalla? En voisi juosta enkä voisi hiihtää. Selkäreppua saati kameralaukkua en voisi kantaa. Saisin mukaani vain kännykän ja jalkaani ainoastaan kengät, jotka voin vetää kinttuihini ja laittaa kiinni yhdellä kädellä.

 

Talvinen kaupunkiluonto Raumalla - Syväraumanlahti maaliskuussa

 

Lähdin saapaskävelylle. Ja kävelin yli kolmen tunnin aurinkoisen lenkin. Tajusin, että voin kävellä yli 10 kilometriä kotipihasta ympäri Rauman keskusta-aluetta niin, että 90 prosenttia lenkistä kulkee luonnon keskellä. Metsässä, puistossa tai merenrannassa. Se on aika siistiä.

Löysin taas uusia hauskoja yksityiskohtia. Niitä, miksi Raumaa eniten rakastan. Todistin taas tammikuisen kalenterimerkintäni todeksi. Kaikki viime viikkojen stressi ja turhautuminen katosivat pilvettömälle taivaalle.

Kyllä ulkona on ihmisen hyvä.

 

Purjelaiva Rauman Poroholmassa maaliskuussa Majakka Rauman Poroholmassa maaliskuussa

 

Ja tämän aion muistaa jatkossakin, toivottavasti sinäkin. Vaikka rakastan työtäni yli kaiken, mikään työ ei ole sen arvoista, että muuten terve kroppa sanoo sopimuksen irti. Sillä 99 prosentin varmuudella olen liian pitkillä työpäivillä, deadlinepaineilla ja Quasimodo-asennollani tämän itselleni aiheuttanut. HIIT-treenin punnerrukset saavat yhden prosentin osasyyn.

Nyt toivon, että kipu menee nopeasti ohi ja käsi alkaa taas toimia. Oikean käden käyttökelvottomuus on kutakuinkin pahinta, mitä kirjoittamalla itsensä elättävälle yrittäjälle voi tapahtua. Mutta onneksi minulla on tämä yksi sohva-asento, jonka voimin tätäkin kirjoitusta läppärin ruudulle raapustelen.

Olen kuullut kauhutarinoita vuosia kestävistä olkapääkivuista. Se ei ole vaihtoehto, sillä kajakki huutaa kutsuhuutoa takapihalla lumikerroksen alla odottaen jo sulia vesiä. Pyöräreissujakin on kesäkaudelle suunnitteilla useampi.

Ja minähän poljen ja minähän melon, jahka jäät lähtevät. Joskus on vaan opittava kantapään kautta. Tai tässä tapauksessa olkapään.

Aikaisemmat arkiset tarinani löydät täältä.


MIKSET SEURAISI MYÖS SOMESSA?

Hymy huulilleni tuo – tästä muutama sananen luo! :)

Back To Top
×Close search
Search