skip to Main Content

Mitä kuuluu arjen ilmastohaasteelle – ja elämän oravanpyörään noin muutenkin?

On aika antaa pieni tauko Uuden-Seelannin matkapäiväkirjalle, vaikka olen hädin tuskin päässyt sen kanssa alkuun. Paluu arkeen kuukauden road tripin jälkeen on ollut yllättävän haastavaa. Onhan kotinpaluustakin vierähtänyt jo kaksi kuukautta.

Enkä oikein vieläkään tunne olevani tässä.

Osittain se johtuu varmastikin siitä, että olen onnistunut haalimaan itselleni melkoisen paljon sitä sun tätä. Jo viime syksynä aloitin iltaopiskelut tavoitteenani saada kesän korvilla kouraani Suomen Opasliiton myöntämät matkailuoppaan – ja vielä tarkennettuna Rauman matkailuoppaan – paperit. Mistään parin opuksen lukemisesta ja pienestä tentistä ei ole kyse, vaan ihan kokonaan uuden ammatin oppimisesta. Jo luennot yksinään vievät 2–3 iltaa viikossa koko syys- ja kevätkauden ajan. Siihen on lisättävä poissaolojen korvaukset, kurssi- ja näyttötyöt sekä lähes 500-vuotiaan kaupungin historian opettelu.

Kaupungin, jonka UNESCO-kohteisiin kuuluvan vanhankaupungin alueella sijaitsee noin 500 vanhaa ja uskomattoman mielenkiintoista rakennusta tarinoineen.

Mutta en missään nimessä valita. Tässä opiskelujen lomassa olen hetkittäin ajatellut, mahtaisiko minusta oikeaksi Rauma-oppaaksi ollakaan, vaikka kauniista kotikaupungistani juttuja rakastankin kirjoittaa. Tämän viikon torstaina sain ensimmäisen ihan oikean kosketuksen siihen, millaista opastaminen voisi olla. Kansainvälisen matkailuoppaiden päivän kunniaksi järjestetty arvokohdeopastus meni luihin ja ytimiin, eikä vain 10 asteen pakkasen vuoksi. Mulla oli niin älyttömän hauskaa ihanien ohikulkijoiden kanssa jutellessa ja heille tarinoitani kertoessa, että tunsin todella olevani omissa saappaissani.

Siitäkin huolimatta, että osa ohikulkijoista juoksi huiveihinsa piiloutuen karkuun, kun yritin huudella perään olisiko heillä muutama minuutti aikaa ilmaiselle opastukselle.

 

View this post on Instagram

Tänään sain ekan ihka oikean kosketuksen Rauma-oppaan hommiin, kun vedimme kurssikavereiden kanssa non-stop-opastuksia Rauman arvokohteissa kansainvälisen matkailuoppaiden päivän kunniaksi. Ja hitto sentään, että mulla oli hauskaa! Seuraava tehtävä onkin selvittää Vanhan Rauman salaisuuksia pintaa syvemmältä. Olen jo pitkään etsinyt raumalaisia kummitustaloja ja -tarinoita kurssityötäni varten. Tavoitteena on luoda niiden perusteella Raumalle oma kummituskierros. Sillä kyllähän moneen otteeseen palaneessa puutalokaupungissa kummituksia on oltava, vai mitä!? Lähtisitkö mun kanssa kierrokselle? 👻 #rauma #visitrauma #vanharauma #oldtown #vanhakaupunki #unescoworldheritage #RaumaGuide #oldrauma #ghosttour #hauntedplaces #matkaopas #RaumaOpas #livenowdreamlater

A post shared by Saana | Live now – dream later (@saanajaakkola) on

 

Tähtiin kurkottelua ja hurjia urahaaveita

Osittain alkuvuoden töksähtely johtuu varmaankin siitä, kuinka intensiivisesti ja adrenaliinivoittoisesti koko vuosi lähti käyntiin. Tuntui kuin olisimme arvon toimittajakollegani, Cocoa etsimässä -blogin takaa löytyvän Arnan kanssa ajaneet koko vuoden henkiset panostukset pelkkään tammikuuhun. Koko kuukauden juoksimme kilpaa kellon kanssa keinuen mahdottoman ja mahdollisimman rajamailla saadaksemme kasaan hakemuksen Helsingin Sanomain Säätiön järjestämään Uutisraivaaja-innovaatiokisaan, jonka voittajalle on luvassa jopa 250 000 euroa kehitysrahaa.

Me jätimme hakemuksemme lähes kokonaisen vuorokauden etuajassa. Sillä hetkellä sanan “mahdoton” olisi suonut putoavan pois koko suomen kielen sanastosta.

 

 

Vaikka adrenaliiniryöpyt ovat sittemmin vähän tasaantuneet, tulevat ne hetkittäin takaisin. Joudummehan me odottamaan vielä kokonaisen kuukauden tietoa siitä, pääsemmekö ideamme kanssa finaaliin vai ei.

Vaikkei ole syytä ajatella, ettemme pääsisi.

 

Arkisia säröjä friikkuparatiisissa

Suurin syy blogin päivittymisen hitauteen ja oikeastaan koko elämän ja arjen tahimiseen lienee kuitenkin se, että lähes viisi vuotta kestäneen yrittäjänelämäni aikana olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, etten tiedä, mistä seuraava euroni tulee. Vasta nyt ymmärrän sen, kuinka leppoisasti arki on saatanallisesta kiireestä ja deadlinepaineista huolimatta rullannut, kun vakioasiakkaat ovat tuoneet tasaisesti leipää pöytään ilman, että minun on tarvinnut etsiä uusia toimeksiantoja. Ei ole tarvinnut. Ne ovat tulleet automaatiolla sähköpostiini, välillä liiankin kanssa.

Nyt kolme vakituista tulonlähdettä on kuihtunut tyystiin. Osa ehkä lopullisesti. Vuoden takuutulolompakossa on yhtäkkiä valtava aukko.

Ei minulla silti mitään hätää ole. Ensimmäisestä vakityöstäni lähtien – jonka sain, kun vielä opiskelin ja maksoin samalla asuntolainaakin – olen elänyt niin, että lainanlyhennyksistä huolimatta säästössä on ollut riittävä pesämuna, jolla kyllä elelen tovin jos toisenkin, vaikka alta lähtisi odottamatta viimeisetkin tulonrippeet.

Mutta jotenkin olo on outo. Ensi kertaa tuloni riippuvat siitä, kuinka hyvin myyn itse itseni ventovieraille ihmisille. Enkä ole kovin hyvä itseäni kehumaan. Vaatimaton satakuntalainen kun olen.

Omituisin olo syntyy kuitenkin siitä, että nyt voisin ajatella, että minulla on uusien uramahdollisuuksien lomassa viimein aikaa tehdä asioita, joita on aiemmin kiireen vuoksi jäänyt tekemättä. Nähdä kavereita. Lähteä retkelle. Päivittää blogia. Editoida kuvia. Tehdä videoita, materiaalia kun olisi muutaman vuoden matkoilta kiitettävästi. Mutta viiden vuoden yrittäjänelämän jälkeenkin huomaan, kuinka vaikea “ysistä viiteen” -oravanpyörästä on lopulta päästää irti. Kukaan ei sido aikataulujani paitsi minä itse. Voisin lähteä kolmen tunnin kävelylle keskellä päivää, jos siltä tuntuu.

Miksi sitten istun liimattuna koneeni äärellä, vaikka ulkona paistaa aurinko?

 

Koska asiakkaani ovat koneidensa äärellä yhdeksästä viiteen.

 

Niinpä. Jotkin tavat istuvat yllättävän piukassa.

Ja mitä enemmän vietän aikaani kotikonttorissani vailla tarpeeksi motivoivia ja innostavia toimeksiantoja, sen pahemmin huomaan lamaantuvani ja ärsyyntyväni asioista, joista en elämässäni pidä.

Tästä käsittämättömästä ryjämäärästä. Turhasta sälästä ja rytkyistä, jotka eivät edes mahdu 80-neliöisen asuntoni kaappeihin. Siitä, kuinka työpöytäni näyttää kaatopaikalta. Olen varma, että somessa häikäisevän puhtaista työpisteistään kuvia julkaisevat lifestyleyrittäjät valehtelevat silmät päästään.

 

Totuus toimistopöydästäni

Luurangot kaapissani, osa 1: totuus työpöydästäni.

 

Läppäriäni varoen pyyhkäisen kyynärvarrellani kasan puoliksi täyteltyjä ruutuvihkoja, puoliksi luettuja lehtiä, ajan syömiä kuitteja ja kissan pureskelemia piuhoja pöydältä lattialle.

Nyt tämä saa luvan muuttua. Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen.

 

Mitä kuuluu arjen ilmastohaasteelle?

Muistatko vielä #arjenilmastohaaste-aloitukseni viime lokakuulta? Minä muistan, vaikken siitä ole sittemmin kirjoittanutkaan. On ollut ihana huomata, että haasteeseen ovat tarttuneet muutkin bloggaajat, kuten Drama on the Road -blogin Heli, Aurinkorasvaa ja Aloe Veeraa -blogin Veera ja Toisiin maisemiin -blogin Hanneli.

Myös Instagramin ja Twitterin ihmeellisistä maailmoista löytyy #arjenilmastohaaste-tägin alta kuvia, kertomuksia ja lupauksia. Löydätte niitä myös tämän jutun lomasta.

 

 

Olenko sitten elänyt lupausteni mukaisesti, kun en ole asettamani haasteen perään tämän enempää kailottanut?

Kyllä ja en.

Roskapussi unohtuu toisinaan retkiltä ja juoksulenkeiltä edelleen. Ja huomaan sen välittömästi, sillä teiden ja polkujen varret pursuavat roskia. Auttakaa mua ymmärtämään, mikä riivattu ääni kertoo ihmiselle, että on ihan ok heittää roskat maahan roskiksen sijaan? Kuinka pahasti pitää päässä viirata, ettei asian oikeaa laitaa ymmärrä itse?

Olen minimoinut elämästäni parhaani mukaan kaiken kertakäyttöisen ja kehitellyt meidän talouden jätteille uusia käyttötarkoituksia. Kilon jugurttiämpäreistä on maalattu kukkapurkkeja. Kynttilöiden jämästeariinit saavat uuden käyttötarkoituksen sytykkeinä. Vaihtoon menevät hammasharjat palvelevat vielä kerran ahtaiden kolojen siivouksessa ennen sekajätteeseen päätymistä.

 

Olen pyrkinyt kotona samaan kuin retkilläkin: jokaisella esineellä ja asialla on syytä olla vähintään kaksi käyttötarkoitusta.

 

Olen vähentänyt liha- ja maitotuotteiden kulutusta noin kolmasosaan entisestä. Tavallinen maito on vaihtunut kotimaiseen kauramaitoon. Lihaa meillä syödään enää vain kerran päivässä, jos sitäkään. Punaista lihaa vieläkin harvemmin. Juusto on yhä paheeni. Nytkin tekisi mieli livahtaa jääkaapille sipaisemaan siivu.

Auton rattiin muistan tarttuneeni tämän vuoden puolella vain kahdesti. Silloin ei jalat, fillari tai julkinen liikenne ole ollut vaihtoehto. Siippaseni sen sijaan ajelee päivittäin, ne ihan lyhyetkin matkat. Paras ilmastotekoni olisi saada hänet sitoutumaan näihin samoihin lupauksiin. Se ei ole helppoa.

 

 

Olen yrittänyt kiinnittää huomiota arjen turhaan kulutukseen, mutta aina en huomaa, kuinka valo on jäänyt vahingossa päälle tai laturi pistokkeeseen ilmaa lataamaan. Sähköyhtiö on menossa vaihtoon ihan lähipäivinä. Heräsin ja tympäännyin muutama päivä sitten siihen, ettei nykyinen sähköyhtiöni ole toiminnassaan läpinäkyvä. Tähän kysymykseen liittynyt asiakaspalvelu oli surkeinta naismuistiin. Jatkossa sähköni on EKOenergia-ympäristömerkittyä ja tiedän, mistä se tulee. Hassua kyllä, luulin tietäneeni nykyisen tilanteeni, mutta asiaa tutkittuani kävi ilmi, että olin väärässä. Sähköyhtiöiden lupauksiin ei aina ole luottamista.

Moni ruokakaupan vakiotuote on vaihtunut pysyvästi luomuun ja kotimaiseen ja vieläpä mahdollisimman lähellä tuotettuun. REKO-ringin hyödyntäminen on minulle tällä hetkellä mahdotonta, koska myyntitapahtuma järjestetään joka viikko juuri silloin, kun istun koulunpenkillä. Mutta onneksi lähikaupoissa paikalliset ja luomutuotteet ovat hyvin saatavilla, joten en koe sitä kovinkaan suureksi ongelmaksi.

Tasaisin väliajoin yritän saada salaatit ja yrtit kasvamaan ikkunanlaudalla, mutta onnistun tappamaan ne päivässä tai kahdessa. On asioita, joissa en toivoisi olevani näin pirun lahjakas.

 

View this post on Instagram

Joulukuussa luin @otsosillanaukee Zero waste -kirjan ja silmäni avautuivat näkemään päivittäiset valintani laajemmasta näkökulmasta. Ympäristöasiat ovat kiinnostaneet mua teini-ikäisestä saakka, ja ryhdyin esimerkiksi vegetaristiksi 20 vuotta sitten. Kuitenkin mullakin on vielä paljon parantamisen varaa – meillä kaikilla on! Listasin tammikuun tekoja ja oivalluksia. Oman kulutuksen karsiminen ei ole ollut ankeaa, kuten epäilin, vaan innostavaa! 🙂 Olen mm. riemuinnut kun löysin pikkukaupungista paikan, josta voin ostaa pähkinöitä ilman kierrätyskelvotonta pussia, ommellut itselleni kestovanulappuja ja korjannut vaatteita. Tuntuu jännän rauhoittavalta, ettei tarvitse tukea rahoillaan esimerkiksi pikamuotiyrityksiä. Ajattelin listata myöhemmin lisää käytännön vinkkejä, sillä niistä itsekin koin todella paljon hyötyväni @nollahukka -kirjaa lukiessani! 💚 Suosittelen muillekin. Kaikkea ei voi, eikä ehkä kannatakaan pistää kerralla uusiksi, vaan omaksua pala kerrallaan. Jo pieni miettiminen on mulla johtanut esimerkiksi siihen, että sekajäteroskikseni täyttyy huomattavasti hitaammin. 🙂

A post shared by Satu (@satukaarin) on

 

Seurailen entistä tarkemmin tuoteselosteita ja pidän huolen siitä, ettei ostoskoriini päädy mitään, missä on palmuöljyä. Yritän saada myös läheiseni ymmärtämään, miksi. Mutta joidenkin on vaikea luopua Pringleseistä, vaikka kotimaisia ja kestävämpiä vaihtoehtoja olisi tarjolla. Ja halvemmalla.

Deletoin nykyään lentoyhtiöiden ja matkatarjoussivustojen tarjoussähköpostit niitä avaamatta. Olen poistanut näiden samojen sivustojen prioriteettiseurannan Facebookissa. Matkatarjoukset eivät enää täytä feediäni, mutta bongaan niitä silti useammin kuin tarvitsisi. Yhteenkään en ole reagoinut. Tällä hetkellä tiedossa on tasan yksi lentomatka, ja sekin on puhtaasti työmatka. Mitä tulee viime vuoden lentojen kompensointiin, siitä kerron lähitulevaisuudessa oman, tuskallisen tarinansa.

Matkailun ja lentämisen vastuullisuus oli ihastuttavan paljon esillä myös tammikuun Matkamessuilla.

 

 

Kertakäyttömuodin (tai ylipäätään minkään muodin) kuluttaminen ei ole koskaan ollut minulle mikään ongelma. En pidä shoppailusta. En välitä muodista. En seuraa enkä ymmärrä sitä. En tajua, miksi kaupat ovat täynnä valmiiksi rikki revittyjä farkkuja. Tarvitsisin (tai luulin tarvitsevani) uudet farkut, mutta kaupoista saa vain hajonneita, joten olen ottanut vanhat, vähän käytetyt kangashameeni takaisin käyttöön. Ne ovat oivia myös pakkaskelin pyöräilyssä: sujahtavat sutjakkaasti toppahousujenkin alle. Miksi en sitä ennen ole tajunnut?

Kaapissani on tosiaan vaatteita, jotka ovat kulkeneet mukanani yli 12 vuotta ja käytän niitä yhä. Vanhat vaatteet tuntuvat kestävän, vaikka olen ne joskus halvalla hankkinutkin.

Ainoat vaatteet, joita nykyisin ostan, ovat merinovillaa. Sitä en ajattele tuhlauksena vaan ennemminkin sijoituksena: ostan laadukkaan villatuotteen pysymään rinnallani jos ei hamaan tappiin niin ainakin monen vuoden ajaksi. Merinovillaa ei tarvitse pestä kovin usein, vaan tuulettaminen riittää. Säästän vettä, sähköä ja pesuainetta. Jälkimmäisen myötä myös muovijätteen määrää.

Muovijätteen ja myrkkyjen määrää pyrin vähentämään kaikessa, missä voin. Etikka, ruokasooda ja oliiviöljysaippua ovat tulleet taloon. Käytän loppuun ne putelit ja litkut, mitä kaapeista jo löytyy, mutta uusia en kaipaa.

En käytä meikkiä. En ole koskaan käyttänyt. Joku voisi sanoa, että syytä olisi, mutta haistatan heille pitkät.

 

 

 

Nyt näen entistä selvemmin

Ostan ylipäätään mitään mielestäni vähän. Silti mulla on ihan liikaa kaikkea. Sen jälkeen, kun olen alkanut räjähdellä turhan tavaramäärän keskellä, olen ruvennut käymään kaappejani läpi rankalla kädellä. Olen jopa katsonut muutaman jakson Netflixistä löytyvää Marie Kondon siivousohjelmaa. Vihoviimeinen asia, mitä ikinä uskoin tekeväni.

Eilen katsoin Presnalin Katjan suosituksesta dokumentin minimalismista. Se oli parasta, mitä olen minkään laitteen ruudulta nähnyt pitkiin aikoihin. Tunsin kokevani jonkin sortin valaistuksen. Nyt sormeni syyhyävät. Haluan tästä ryjästä ja roippeesta eroon. Lopullisesti. Aion käydä jo kertaalleen läpi käymäni kaapit läpi uudelleen. Entistä rankemmalla kädellä.

 

Jos aiot tänä vuonna katsoa vain yhden dokumentin, katso Minimalism: A Documentary About Important Things.

 

 

Dokumentti sai oikeasti miettimään, mikä meitä ihmisiä vaivaa. Kuinka me jonotamme ämpäreitä aamuviidestä alkaen. Kuinka mulla on kaapissa 5 tuubia nahkakenkien hoitoainetta, vaikka meidän taloudessa ei ole yhtään paria nahkakenkiä – ja vaikka en ole IKINÄ ostanut näistä tuubeista ainuttakaan (kiitos, äiti). Kuinka me yritämme täyttää jotain outoa aukkoa elämässämme ostamalla. Ihan vaan koska voimme, emme siksi, että tarvitsemme.

Ja mitä enemmän turhaa meillä on, sen syvemmin me turhaudumme.

Haluaisin nähdä, mikä kauppaketju alkaa ensimmäisenä vedota mainonnassaan ihmisten omaantuntoon turhan omistamisesta. Ostaostaosta-viestin sijaan tuotteen kyljessä lukisikin: oletko aivan varma, että tarvitset tätä?

Ihmisen mieli on erikoinen. Minimalism-dokumenttia lainaten:

 

“You’ll never get enough of things you don’t really want.”

 

Ja yhtäkkiä eilisiltana tajusin kristallinkirkkaan yhteyden onnettoman ja turhautuneen fiiliksen ja elämässäni olevan turhuuden välillä. Nyt tämä todellakin saa luvan muuttua. Ja toivon, että tätä muutosta kunnioittaisivat myös läheiseni. En halua tähän talouteen enää yhtään ainutta tyhjänpäiväistä tavaraa, muovipurkkia tai rytkyä.

Niitä on omasta takaa jo ihan tarpeeksi. Ja niistä vain hyvin harva saa minussa aikaan positiivisuuden tai onnellisuuden tunnetta. Kaikkea muuta.

 

Arjen ilmastohaaste: eroon turhasta

Luurangot kaapissani, osa 2: totuus vaatekaapin todellisesta sisällöstä paljastuu, kun kerää kaiken yhteen kasaan. Nyt vaatekaapissani on huomattavasti väljempää.

 

Kaikesta ei tarvitse luopua. Kaikkea ei tarvitse muuttaa. Mutta toivoisin, että ihmiset heräisivät miettimään, mikä elämässä on turhaa ja mikä tarpeellista. Mikä ostamisessa ja omistamisessa on niin hienoa? Mitä tunteita tyhjänpäiväinen roina meissä ihan oikeasti synnyttää? Mikä on ylenpalttisen krääsän todellinen hinta?

Siitä voit lukea tai kuunnella tästä podcastinakin julkaistusta Suomen Kuvalehden artikkelista Olipa kerran Pasila. Todella vahva suositus vaikkapa lenkkiseuraksi. Järisyttäväksi sellaiseksi.

 

On helppoa olla ajattelematta seurauksia, kun voit ostaa kymmenen puseroa alle satasella, käyttää niitä vuoden päivät ja heittää sitten roskiin. Eikä maapallo räjähdä.

Mutta entäpäs, jos edessämme tikittäisi valtava kello, josta jokainen turha ostos, yötä vasten palava valo tai tyhjäkäynnillä huriseva auto vähentäisi sekunteja ja minuutteja suoraan silmiemme alla? Muuttuisiko käyttäytymisemme vihdoin?

 

En pyydä sinua kääntämään kelkkaasi täydellisesti. Mutta pyydän sinua kertomaan, mikä on se yksi mukavuus, mistä et suostu luopumaan – ja miksi?

 

Mitä kuuluu arjen ilmastohaasteelle ja elämän oravanpyörälle

Koskaan ei ole liian myöhäistä osallistua arjen ilmastohaasteeseen.

Lisätiedot ja ohjeet arjen ilmastohaasteeseen löydät täältä.


MIKSET SEURAISI MYÖS SOMESSA?

Liity Dream Streamiin

Mikä ihmeen Dream Stream? Lue lisää!

Hymy huulilleni tuo – tästä muutama sananen luo! :)

Back To Top
×Close search
Search